SEKL 50 vuotta -juhlaseminaari

Mikael Fränti

Hyvät elokuvan ystävät. Täällä on meitä sanoisinko pikku hiljaa ikääntyviä elokuvakulttuuri-ihmisiä paikalla. Siitä että olen tässä, saan kiittää muutamaa henkilöä jotka ovat paikalla: Risto Hannula, Ylioppilaslehti, Aito Mäkinen, Elokuvan vuosikirja Studio, Sakari Helander, Jerker Eriksson.

Olen tullut tuolta pohjoisesta, Kajaanista. Se että olen tässä ja hurahdin elokuvaan tapahtui siksi että... Äitini opiskeli Ateneumissa, koska sodan aikana hänellä oli opinnot keskeytyneet. Meille tuli kotiin Kajaaniin Ylioppilaslehti, ja sieltä se alkoi. Matti Salo kirjoitti siellä ja myös Leo Andersson, joka edusti ennen näitä aikaisemmin mainittuja lahtelaisia Cahiers du Cinéman linjaa Suomessa. Nämä tekijät sekä Projektio tietysti, Matti Salo ja kumppanit... Katekino perustettiin 1959 Kajaanissa. Kai Linnilä - tunnetaan ehkä paremmin Kaari Utrion aviomiehenä - oli puuhamiehiä. Toinen filmi, joka meille tuli, oli Kuolemaantuomittu on karannut. Inkeri Lius oli lähettänyt paketin Elokuvakerhojen liitosta. Siitä se alkoi. Meillä oli hyvä porukka Kajaanissa 50-luvun lopulla ja 60-luvun alussa. Me oltiin aika nuoria, osa ei ollut vielä edes lukiossa. Tunnettuja henkilöitä, jotka sitten elokuva-alalle jäivät. Sakari Toiviainen, josta tuli tutkija ja erinomainen elokuvakirjojen tekijä. Tapio Suominen, joka ohjasi 1980 menestyselokuvan Täältä tullaan, elämä. Sitten oli Tapio Nevalainen, joka jäi meistä ainoana Kajaaniin. Häneltähän sitten helsinkiläinen porukka törkeästi vei teatterin ja tuhosi hänen elämäntyönsä. Siitä ei ole paljon kirjoiteltu muualla kuin Filmihullussa. Nämä kiitokset tässä aluksi. Elokuvakerhossa minunkin taustani on, sieltä se kaikki lähtee.

Tulin SEKLin toimintaan mukaan keväällä 1972, kun Martti Soramäki ja Tarmo Malmberg soittivat meikäläiselle. Pekka Päivärinta oli silloin toiminnanjohtaja, hän oli pyytänyt kirjoittamaan kerhoesitteitä leffoista. Varmaan monet täällä muistavat, että elokuvakerhojen filmivalikoima oli aika hyvä verrattuna siihen, mitä se nyt on. Kirjoittelin niitä kotona, olin silloin vielä freelancerina, toimin Suomen Sosialidemokraatti -lehdessä elokuva-arvostelijana. Päivärinta ja muistaakseni ehkä Soramäki ja kumppanit saivat idean, että julkaistaan tästä kirja. Minä kyllä vastustin, ei ne olleet sitä tasoa. Siitä tuli sitten pieni kirja.

Keväällä 1972 ystäväni Soramäki ja Malmberg pyysivät minua muistaakseni ravintola Amigoon Tehtaankadulle ja pyysivät toiminnanjohtajaksi. 1972 astuin virkaan. Mutta se oli aika myrskyistä aikaa. Olin Suomen vanhimman Anjalankosken - silloisen Myllykosken - elokuvatapahtuman tai Sippolan elokuvakerhon kinosunnuntaissa pitänyt esitelmän. Seppo Saherma veti sitä tapahtumaa pitkään, hänkin on nyt jäänyt eläkkeelle. Esitin siellä teesin, että elokuvakerhoista pitää tehdä marxilais-leninistisiä soluja ja kirkot pitää muuttaa kunnallisiksi elokuvateattereiksi. No, paikalla sattui olemaan paikallinen kokoomuslainen kunnanvaltuutettu, joka sitten paljasti puheen Leo Jardenille Helsinkiin. Jarden oli silloin Warner-Columbian tai olikohan siinä vaiheessa Warner Brothers -filmiyhtiön johtaja täällä ja hyvin vaikuttava elokuvan liikealan poliitikko. Ilta-Sanomiin siitä tuli ihan lööpit. Turun koulukunnan Veijo Hietala oli pari vuotta sitten seminaarissa ja valitti, ettei ole koskaan päässyt lööppeihin. Siitä tuli aikoinaan aikamoinen kerhokriisi ja sitä kyllä selviteltiin sitten. Minulla on sellainen muistikuva, että sitä ennenkin oli ollut joku kerhokriisi. Elokuvan liikeala, maahantuojat ja toimistot aikoivat vetää kaikki kerhofilmit pois. Sitä sitten soviteltiin. Yksi henkilö oli hyvin määräävässä asemassa myöhemminkin elokuvan liikealalla, Filmikamarin toimitusjohtaja tai toiminnanjohtaja Leo Nordberg. Tuommoisella henkilökemialla, voisi sanoa, saatiin asiat jollakin tavalla ratkaistua.

Kun tulin SEKLiin Suomessa oli 50 kerhoa. Silloin oli alkanut kansalais- ja työväenopistoiden kulttuuritoiminnan valtava viriäminen maassa. Jopa pienillä paikkakunnilla kiinnostuttiin elokuvasta, osittain ehkä siitä syystä, että koulun rehtori tai opettaja oli opiskellut Helsingissä, käynyt AFK:n tai Studion tai elokuva-arkiston näytöksissä ja innostunut elokuvaan. Ja muutaman vuoden sisällä SEKLin jäsenmäärä nousi muistaakseni 250:een - saatan vähän liioitella, mutta yli 200:aan kuitenkin. Meillä oli SEKLin pienessä toimistossa, joka sijaitsi silloin Suomen elokuva-arkiston yhteydessä Eteläranta 4:ssä - ajatelkaa Bernerin talossa, vuokra taisi olla aikamoinen - Suomen kartta, johon aina aamulla Jaana Larmon kanssa - joka oli ohjelmasihteeri ja hoiti filmien tilaukset - pantiin nuppineula sen paikkakunnan kohdalle, johon tuli kerho. Se oli aika valtavaa kehityksen aikaa.

Toisaalta se oli - kuten Martti täällä jo mainitsi - elokuva- tai kulttuuripolitiikan tai melkeinpä sanoisin puoluepolitiikan aikaa. Saattoi tulla yhtäkkiä toimistoon norkoilemaan Timo Lapila, joka oli juuri tullut Kulttuurityöntekijöiden liiton kokouksesta, ehdottamaan että nyt on päätetty, että täytyy tehdä moniste Stalinista neuvostoelokuvassa. Ja kyllä niitä tehtiinkin, mutta sitten vastapainoksi tehtiin myös Yhdysvaltain elokuvasta ja Länsi-Euroopan elokuvasta. Meillähän ensimmäinen SEKLin moniste oli Elokuvan vaikutus katsojaan, mutta sitten oli tämä Tarmo Malmbergin legendaarinen Vertov/Eisenstein. Raimo Hukkanen, joka oli maolainen, käytti puheenvuoron että on ajatellut, että nyt hankitaan pommi ja viedään se tuonne Kaisaniemi kolmeen, eli siis Filmikamarin tiloihin. Vakavissaan esitti. Tällaista se aika oli.

Jermu Laine, Mäntän poika, oli puheenjohtaja silloin kun minä olin siellä. Yhtäkkiä hänet valittiin sosialidemokraattina ulkomaankauppaministeriksi, ja eihän siitä tullut enää mitään, ei hänellä ollut aikaa, hän oli koko ajan matkoilla. Muistan saaneeni yhden nimikirjoituksen odottaessani kuusi tuntia tuolla Aleksanterinkadulla. Sitten päätettiin vaihtaa OTK:sta Jukka Tainio. Sitä kautta osittain meillä tuli SEKLiin tämä kuluttajavalistus. Meillä oli kaksi päämäärää: Saadaan levitettyä kerhot ympäri maata ja saadaan niistä strategiamme mukaan myöhemmin tehtyä kunnallisia elokuvateattereita. Eli tehdään kerhot, SEKL tarpeettomaksi. Toinen oli se, että ruvetaan tekemään elokuvaopintomateriaalia, koska siitä oli huutava pula. Ja se onnistui; Pekka Pekkonen - kiitän häntä - oli silloin opetusministeriössä hallitussihteerinä ja hän suhtautui hyvin suopeasti meidän pyrkimyksiimme, saatiin opetusmateriaalin neuvottelukuntakin ja sille sitten varoja, saatiin palkattua opintosihteeri. Kun lähdin SEKListä 1976 meillä oli toiminnanjohtajan lisäksi ohjelmasihteeri, puolipäiväinen toimistosihteeri ja opintosihteeri. Tarmo Malmberg oli siinä menestyksekkäästi opintosihteeri, ja Jukka Vilhunen tuli toiminnanjohtajaksi, kun minä lähdin pois.

Puhuin että poliittista aikaa. Meikäläisen demarkaatiokohtia, todellisia kovia paikkoja oli 1972 vappumielenosoitus - Hakaniemestä lähdettiin ja Kiilan riveihin yritin työntyä. Oli meikäläisen nimitys tullut selväksi, ja sieltä tultiin taistolaisporukasta - saako tätä nimeä käyttää - pyytämään sinne. Oli niin lähellä kuin voi olla että meikäläisestä olisi tullut, mutta ei meikäläisestä koskaan tullutkaan, minusta tuli tällainen höynähtänyt liberaali. Kannattaa kuitenkin muistaa, että meillä hallituksessa ja liittokokouksessa yleensä voimasuhteet oli vasemmistodemarit plus taistolaiset. Muistan aina kun Tarmo Malmberg ainoana enemmistöläisenä siellä istui - ehkä Kiviset Kuopiosta saattoivat olla siinä mukana. Meikäläisen juttu itse asiassa kaatuikin tähän. Kuopiolaisen, silloin valtiotiedettä opiskelevan Jukka Nurron kanssa keksittiin ryhtyä laajentamaan SEKLin hallituksen poliittista väriä eli mentiin salassa neuvottelemaan MSL:ään eli siis kepun sivistysjärjestöön. 1976 Savonlinnan liittokokouksessa sitten kaksi linjaa oli vastakkain, ja Christian Olssonin taistolais-vasemmistodemarilainen linja voitti ja meikäläinen sitten osasi erota.

Meillä myös jollakin lailla yritettiin hoitaa ja meillä oli hyvät yhteydet DDR:n kerholiikkeeseen. Sieltä kun tuli delegaatio liittokokoukseen - ne ihmettelivät miksi teillä aina vaihtuu nämä hallituksen jäsenet; niillä oli pysynyt ainakin 30 vuotta, ja aika ikääntyneitä herroja ne olivatkin. Sitten me pidettiin hyvät yhteydet, järjestettiin neuvostoelokuvan viikko. Meikäläisen suuria hetkiä oli avata mustan auton ovi Capitolin edessä ja ohjata Marjatta Väänänen sinne saliin.

Toisaalta, jotta SEKL pysyi pystyssä, meillä oli yksi hyvin tärkeä ajatus: se että filmivälitys tapahtuu keskitetysti SEKLin toimistosta. Että kukaan kerho ei lipeä. Eikä niitä sitten ollutkaan sellaisia kerhoja montakaan, ehkä oli joitakin kokoomuslaisia kerhoja, jotka itse hoiti Jardenin ja kumppanien kautta näitä filmejä. Yksi suurimpia firmoja, joille me tilitettiin filmivuokria oli Kosmos-Filmi, ja usein palkat pystyttiin maksamaan sen takia, että me voitiin Bertta Vuoren kanssa sopia ettei vielä maksetakaan, vaan voitaisiinko maksaa vasta kahden kuukauden päästä. Meillä oli jatkuva, sanoisiko miinus Kosmos-Filmille, mutta voitte ymmärtää, että neuvostoelokuva oli silloin aika vahvoilla Suomessa. Jopa Monroe, joka oli meidän suurin elokuvakerho siihen aikaan Jyväskylän Jarmo Valkolan kerhon kanssa... Tampereella perustettiin Solaris-niminen kerho, joka esitti vain neuvostoelokuvaa.

Todellisuus tulee vastaan näissä asioissa monesti. Olen myös tullut siihen tulokseen, että elokuvakritiikki on kuollut, sitä ei ole, ehkä elokuvakin on kuollut. En itse pysty sanomaan, että olisin montaakaan hyvää elokuvaa enää nähnyt teattereissa. Televisiosta en pysty niitä enää katsomaan ja DVD-kokoelmaa en kerää. Kun me vietettiin 20-vuotisjuhlaa 30 vuotta sitten, me laitettiin kerhoille semmoinen kiertue, johon valittiin tiettyjä eurooppalaisia laatuelokuvia, Godardia ja muuta. Ei sitä olisi saatu ilman, että Aito Mäkinen antoi siihen filmejä, ja osittain muistaakseni Jussi Kohonen Suomi-Filmistä. Sillä saatiin aika edustava paketti. Nämähän filmit eivät olleet kerhojen levityksessä. Olisiko kerholiikkeellä vielä merkitystä aikana jolloin videot, DVD, satelliittitelevisio - niitähän ei ollut silloin 70-luvulla - ovat vieneet ihmisten mielenkiinnon? Tässä saattaisi olla yksi vaihtoehto tämä viime syksynä keskustelua synnyttänyt klassikkokokoelma, että se saataisiin elokuva-arkiston yhteyteen. Jos vaikka 6-8 klassikkoelokuvaa vuosittain saataisiin, niin kerhot saisivat tästä jonkinlaisen ytimen ohjelmistoonsa. Siihen voisi sitten lisätä jotakin uudempaa. En tiedä onko tämmöistä elokuva-arkistossa suunniteltu, mutta jonkun se pitäisi tehdä. Säätiössähän ei ole enää käsitykseni mukaan mitään kulttuuritoimintaa, eikös se ole päinvastoin mennyt ihan tämmöiseksi postitoimistoksi, joka antaa kaikille mahdollisille kotimaisille elokuville, joilla on umpikaupallinen ajatus takana, rahaa. Uskon, että jos joku lähtisi tätä vetämään, ehkä SEKL ja arkiston ihmiset yhdessä, niin meidän Tanja varmasti siihen suostuisi, tai ainakin lämpenisi. Kiitoksia.

Sakari Salko: Kiitos Mikael. Haluaisin kiinnittää huomiota kolmeen osioon tuossa Mikaelin puheessa, jotka ovat tavattoman tärkeitä. Ensinnäkin hän puhui kansalais- ja työväenopistojen aktiivisesta roolista pitää yllä elokuvakerhotoimintaa, ja sitä kautta kohti kunnankinoa. Tämä on tärkeä tukimuoto elokuvakerhojen toiminnalle nimenomaan maakunnissa, pienemmillä paikkakunnilla, pienemmissä kaupungeissa, ja tämä on nyt hiipunut. Toinen juttu mihin Mikael voimakkaasti viittasi: elokuvakulttuuripolitiikka ja politiikka olivat varsinkin 60-luvun lopulta 70-luvulle jatkuvassa tangeerauksessa keskenään. Se on yksi osa-alue elokuvakerholiikkeen, myös SEKLin historiaa meidän maassamme. Kulttuuripolitiikka ja politiikka olivat jossain vaiheessa sanoisin jopa liiankin synonyymejä elokuvapolitiikassa. Sitten klassikkokokoelmaan. Vielä 60-70-luvulla SEKL ja arkisto toimivat Etelärannassa samassa osoitteessa. Itse vedin 60-luvulla elokuvakerhoa; mehän saimme minkä tahansa elokuvanimikkeen, oli se ns. kaupallisella maahantuojalla tai elokuva-arkiston kokoelmassa, saimme elokuva-arkistosta minkä tahansa klassikon 35-millisenä kopiona ilman mitään probleemeita, ja vuokra postimaksujen lisäksi oli aivan nimellinen. Se oli kumma juttu, arkisto toimi pienellä porukalla, mutta kopiot vaan liikkuivat, eikä niitä ratkaisevalla tavalla kyllä tässä kierrätyksessä tuhoutunut. Kumma, että kun asiat edistyvät isosta järjestöjen välisestä yhteistyöstä tulee entistä mutkikkaampaa.