SEKL 50 vuotta -juhlaseminaari

Martti Soramäki

Hyvät kuulijat. Aloitin Eläväkuvakerho Nollassa 60-luvun lopulla. Ilkka Kalliomäki pyysi minut mukaansa kerhon vuosikokoukseen ja tulimme valituksi yhdistyksen hallitukseen. Muutettuaan Tampereelle Kalliomäki kuten tunnettua perusti myöhemmin Tampereen elokuvajuhlat. Suomen elokuvakerhojen liiton hallituksen puheenjohtajaksi minut valittiin toimintakausiksi 1969-71 Tarmo Malmbergin jälkeen. Olin edellisen vuoden ollut hallituksen jäsen. Olin myös SEKLin hallituksen tai sen valiokuntien jäsen myös 70-luvun lopulla aina 80-luvun alkupuolelle saakka.

70-luku oli elokuvapolitiikan vuosikymmen. Kotimaisen elokuvan vointi oli heikko, tämä oli osa elokuvan silloista kansainvälistä lamaa. 1974 tehtiin vain kaksi kotimaista elokuvaa, Seppo Huunosen Karvat ja Ere Kokkosen Viu-hah-hah-taja. Tämä vuosi oli ja on edelleen kotimaisen elokuvan kaikkien aikojen pohjanoteeraus niin määrällisesti kuin laadullisesti. Suomalaiselle yhteiskunnalle tuli tällä vuosikymmenellä välttämättömäksi ottaa lopullisesti kantaa elokuvaan taiteena, sen tukijärjestelmiin ja moniin muihinkin elokuvapolitiikan alaan kuuluviin asioihin. Suomen elokuvakerholiike oli tuolloin osa elokuvan kulttuurijärjestörintamaa, joka vaati uudistuksia taidepoliittisesta näkökulmasta. Vanhoja, alle 20 vuoden ikäisiä järjestöjä olivat Suomen Elokuva-arkisto ry ja Suomen elokuvakerhojen liitto SEKL ry, kokonaan uusia  Elokuvakontakti ry, Suomen elokuvataiteilijat ry ja Suomen elokuvatuottajat ry. Kulttuuri  järjestäytyi kokonaan.

Keskeiseksi uudistuksia suunnittelevaksi foorumiksi tuli 70-luvun alussa Risto Jarvan johtama Elokuvapoliittinen komitea, jossa elokuvan kuluttajia edustavalla Suomen elokuvakerhojen liitolla oli edustaja, aluksi Jermu Laine, sitten Jukka Tainio. Tainio allekirjoitti komitean ehdotuksiin liittyvät päämietinnöt. Jarva poimi minut komitean sihteeriksi; vajaa kaksi vuotta olin päätoiminen. Keskeiset komitean perustamisen laukaisseet tekijät olivat erot Suomen elokuvasäätiön hallituksesta ja neuvottelukunnasta. Suomen elokuvakerhojen liiton edustaja Tarmo Malmberg erosi neuvottelukunnasta. Hän ei itse muista tätä tapahtumaa. Kriitikkoja edustanut Mikael Fränti erosi myös. Kunnia heille. Omalta osaltani komitea oli hyvä koulu seuraavan vuosikymmenen alun tehtävää varten, jolloin olin Juhani Perttusen johtaman Radio- ja televisiokomitean pääsihteeri.

Mutta takaisin elokuvapolitiikkaan. 70-luvun ja 80-luvun alun elokuvapolitiikka oli aluksi ratkaisujen etsimistä komiteassa, ja komitean ehdotuksen jälkeen ratkaisujen etsimistä itse komitean kiistanalaisiin ehdotuksiin. Poliittiset jännitteet ja erot olivat suuret niin yleisessä politiikassa kuin elokuvajärjestöjen elämässä. Ero nykypäivään, jossa kaikki edustavat työväestöä oli huikea. Se oli myrskyisää aikaa. Elokuvan kotimaistakaan liikealaa eivät järjestöt kunnioittaneet lainkaan. Sivuhuomautus: Myöhemmin liikealan omistukset, teatterit ja merkittävät esitysoikeudet siirtyivätkin vähitellen  Erkolle, Yleisradiolle ja oikeudet osin jopa Suomen elokuva-arkistolle. Järjestöjen suhteet ja henkilösuhteet vähintään natisivat koko ajan. Kulttuuriministeriksi vuosikymmenen lopussa tullut Kalevi Kivistö apuna Erkki Seiro kykeni kuitenkin ratkaisemaan monta asiaa ja erityisesti purkamaan Marjatta Väänäsen luoman täysin hyödyttömän pattitilanteen. Vaikka yleisessä elokuvapolitiikassa komitean ehdottama elokuvan edistämisen malli ei toteutunut, Suomen elokuvasäätiön luonne muutettiin opetusministeriön ja muutaman elokuvayrittäjän klubista enemmän yhteiskunta- ja taidepoliittiseksi toimijaksi.

Komitean suurimmat saavutukset olivat kuitenkin kun sen 1974 tekemä ehdotus Suomen Elokuva-arkiston valtiollistamiseksi toteutui 1979 ja kun sen samanaikaisesti tekemä ehdotus elokuvien tallettamislainsäädännöksi toteutui viimein 1984. Olen ollut Suomen elokuva-arkiston hallintoelimissä 70-luvun puolivälistä lähtien ja nähnyt sen kasvavan pienehköstä alle 10 hengen aatteellisesta yhdistyksestä nykyiseen 60 henkilön ammattitaitoisen valtion laitoksen mittaansa. Se että Suomessa on erikseen ensiksikin elokuvatukeen keskittyvä säätiö ja toisekseen elokuvan arkistointiin, niiden esityksiin ja tutkijapalveluihin keskittyvä arkisto perustuu viime kädessä 70-luvulla tehtyihin ratkaisuihin, joissa SEKLillä on ollut keskeinen panos. Arkiston ja sen kehityksen kannalta tämä erillisyyttä korostava ratkaisu on ollut kiistatta paras mahdollinen. Mutta kun yleistä elokuvan edistämistä harjoittavaa elokuvainstituuttia ei ole, riski on suuri, että monet välttämättömiksi ja tarpeellisiksi katsotut elokuvan edistämistoimet, kuten esimerkiksi viime aikoina paljon keskustelua herättänyt klassikkoelokuvien jatkuva saatavuus, ovat väliinputoajia. Tähän lopetan.

Sakari Salko: Kiitos Martti. Siinä saatiin päivitetty kartoitus siitä, mikä työnjako lieneekin nyt.