SEKL 50 vuotta -juhlaseminaari

Tarmo Malmberg

Hyvät ihmiset. Elokuvakerholiike oli - melkein puhun menneisyydessä enemmän kuin tulevaisuudessa - myös kansainvälinen liike. Nykyään kun me saamme kuulla päivittäin eri tuuteista globalisaatiosta ja miten se on uusia asia, niin se se sitä ole. Ensimmäinen suuri globalisaatio tapahtui sata vuotta sitten ja se päättyi ensimmäiseen maailmansotaan. Elokuvan ensimmäiset teoreetikot - Ricciotto Canudo, Abel Gance - kaikki näkivät, että elokuva mahdollistaa uuden maailmankulttuurin. Nämä kaikki visiot ovat vanhoja, mutta ne jotka eivät tunne historiaa eivät siitä myöskään mitään tiedä.

Elokuvakerholiike järjestäytyi kansainvälisesti heti toisen maailmansodan jälkeen. Tietoni ovat muistinvaraisia, mutta elokuvakerhojen liitto - ranskaksi Fédération internationale des ciné-clubs - tunnettiin lyhenteellä FICC. Se perustettiin Cannesissa 1947. Tietojeni mukaan keskeisenä puuhamiehenä oli ranskalainen kommunisti, elokuvakriitikko ja elokuvahistorioitsija Georges Sadoul. Silloin kun minä tulin mukaan toimintaa johti Catherine Duncan, britti joka asui Pariisissa ja piti kotonaan FICC:n päämajaa.

En tiedä millä tavalla SEKL oli osallinen FICC:n toimintaan ennen vuosia 1966-67, jolloin nuorena opiskelijana tulin SEKLiin mukaan. Mutta 1969 SEKL järjesti Suomessa FICC:n kokouksen, joka pidettiin Mukkulassa. Muistan miten Pentti Pajukallion kanssa kävimme hyvissä ajoin katsomassa paikkoja ja varasimme sisävesilaivan kongressivieraille, joita tuli Casablancaa myöten. Tutustuin silloin Lumirakeen Perttiin. Heräsin eräänä aamuna vieraassa sängyssä; omassani nukkui Pertsa minun yöpaitani päällään. Siitä alkoi pitkä ystävyys.

Ennen Mukkulaa otin osaa Madridissa pidettyyn kokoukseen tapahtumarikkaana vuonna 1968. Elettiin vielä Francon aikaa, ja elokuva oli tietysti subversiivista toimintaa: koko ajan kaksi kansalliskaartin miliisiä oli siinä kokouspaikan edessä pitämässä huolta siitä, että mitään vallankumousta ei ollut tekeillä. Kävin FICC:n hallituksen kokouksissa, minulla oli jopa juhlava titteli, Pohjois-Euroopan sihteeri tai joku tällainen. Opetusministeriön varoilla pääsi käymään Pariisissa aina kerran pari vuodessa, siihen aikaan se ei ollut mitenkään ihmeellistä. Seutulan lentokentällä oli pieni pönttö, tai lähinnä navetta, josta astuttiin koneeseen. Jäähyväiset FICC:lle omalta puoleltani oli 1979. Tarja Laine oli silloin puheenjohtaja ja me kaksistaan kävimme Pariisissa. Se oli sikälikin muistorikas reissu, että Truffaut valittiin silloin FICC:n puheenjohtajaksi. Ajateltiin, että hänen kauttaan vielä voitaisiin pumpata ilmaa siihen uuteen, joka jo alkoi 70-luvulla näkyä: että nyt aikakausi on selvästi muuttumassa. Kohtalo tarttui sillä tavalla peliin, että Truffaut kuoli kovin nuorena 1984. En tiedä, olisiko hän omalla karismallaan onnistunut pitämään tätä järjestöä ja kansainvälistä toimintaa paremmin esillä. Itse jäin pois SEKListä syksyllä 1980; Jyväskylän liittokokous oli silloin. Tiede vei itseni mukaan ja tämmöinen kulttuuri-aktivismin kausi jäi, 70-luku edusti itselleni sitä. Siirryin yliopistomaailmaan.

Aikakauden vaihtumisen vavina oli 25 vuotta sitten kun pidettiin SEKLin 25-vuotisjuhlaa Yrjönkadun elokuvateattereissa. Muistan erityisesti Aiton puheen; hänet valittiin silloin kunniajäseneksi, vai kunniapuheenjohtajaksi, ja hän kiinnitti huomiota siihen, miten elokuvakritiikki on mennyt täysin maahan. Elokuvakritiikeistä ei voi enää voi oppia mitään, niissä ei analysoida tyylejä eikä muuta. Kuinka se kuulostaakin tutulta, silloin siirryttiin siihen aikakauteen jossa me nyt olemme. Ne elokuvakulttuurin elementit, jotka pitivät yllä tällaista filmihulluutta, cinefiliaa 20-luvulta 70-luvulle, elokuvakritiikki, elokuvakerhot, elokuvalehdistö, hyvä elokuvakirjallisuus, kaikki nämä alkoivat siinä vaiheessa vähän muuttua. Elokuvakirjallisuus akatemisoitui liikaa, niin että se etääntyi täysin tavallisista filmihulluista, ja tuli niitä skismoja, jotka on Suomessakin tuttuja. En halua olla pessimistinen, mutta ehkä elokuvakerholiike oli oman aikakautensa tuote ja ne edellytykset pitää sitä missään samassa suhteessa hengissä, joka oli tälle kulta-ajalle tyypillistä, ovat enemmän tai vähemmän liiankin nostalgisia. Tietysti oli yllättävää saada kutsu tähän tilaisuuteen ja tietää että SEKLikin on vielä hengissä. Oma nuoruus joka loppui syksyllä 1980 kun lähdin pois SEKListä palaa mieleen. Kiitos.

Sakari Salko: Kiitos Tarmo. Siinä perspektiiviä. Perinteinen tietoa, ymmärrystä, tulkintoja tarjoava elokuvaesseistiikka tavallaan laantui pois ja elokuvakirjoittelusta tuli pikemminkin jonkinlaista kuluttajavalistusta. Se on varmaan osaltaan vaikuttanut myös ihmisten tajuntaan.